Tapahtui 50 vuotta sitten – 1965
|
(julkaistu Cantis-lehti nr. 68/31.3.2015)
BBC järjesti vuonna 1965 ensimmäiset kansainvälisen Let the People Sing –kuorokilpailun. Kansallisena sitä oli järjestetty jo vuodesta 1961 lähtien. Englantilaisten haasteen vuonna 1965 olivat saaneet Pohjoismaat ja Pohjois-Irlanti. Sarjoja oli vain kaksi, lapsikuorot ja kansanlauluryhmät. Cantores Minores kilpaili lapsikuorosarjassa, vaikka sen ohjelmisto ei suinkaan ollut lapsikuoro-ohjelmistoa, sehän oli jo silloin ääniltään sekakuoro niin kuin nytkin. Kilpailussa oli mukana yhteensä 16 kuoroa Englannista, Walesista, Pohjois-Irlannista, Skotlannista, Tanskasta, Ruotsista, Norjasta ja Suomesta. Alkukilpailussa piti esittää kolme laulua. CM:n laulut olivat Johann Walterin ”Nyt saavu Henki taivainen”, Johann Michael Bachin ”Ich weiß dass mein Erlöser lebt“ sekä fuuga ja koraali J.S. Bachin motetista ”Der Geist hilft unsrer Schwachheit auf“. Karsintojen jälkeen loppukilpailussa oli kaksi kuoroa The Orpington Junior Choir Englannista 767 pisteellä ja Cantores Minores 786 pisteellä. Loppukilpailu tapahtui suorana lähetyksenä 29.4.1965 Konservatorion juhlasalista (nykyinen Sibelius-Akatemian sali Pohjoisella Rautatiekadulla). Loppukilpailulaulu oli Heinrich Kaminskin moderni Psalmi 130 ”Aus der Tiefe”. Suoritus suorastaan ylitti läsnäolijoiden toiveet, ja hiiskumaton oli hiljaisuus, kun kansainvälinen tuomari julisti Cantores Minores –kuoron voittajaksi. Sitten ratkesi riemu. ”Heidän tapansa laulaa on hyvin luonnollinen ja erittäin nautinnollinen kuunnella. Johtajan opetustapa osoittaa erittäin hyvää makua. Huomionarvoinen ohjelma, perinpohjin tutkittu. Ensimmäinen kappale ilmensi erinomaista tyylitajua. Bach pani heidät melko koetukselle. He hengittävät esikuvallisesti ja heidän tekniikkansa on hyvin perusteltua.” Näin lukee Yleisradion kirjallisessa selostuksessa. Kilpailun nimi oli vielä silloin Let the People Sing, sittemmin kansainvälisyys muutti sen muotoon Let the Peoples Sing. On erikoista, että esim. Wikipedia väittää, että kilpailu kansainvälistyi vasta vuonna 1966. Vuoden 1965 voittajaksi mainitaan skotlantilainen the Glasgow Phoenix Choir. Minnekä tämä meidän voittomme katosi? Suomessakin aina muistetaan Tapiolan kuoron voitto vuonna 1971, joka oli hieno, olihan se koko silloisen laajan kilpailun voitto. Tätä ensimmäistä Cantores Minores -voittoa ei näe mainostettavan. Meritullin 3. krs:n toimitilojemme seinällä nyt on kuitenkin tämä meidän kansainvälinen tunnustuksemme ja saamme olla siitä ylpeitä. Toinen vuoden 1965 suuri saavutus oli kuoron järjestämät ensimmäiset Bach-päivät 28.-30.3.1965. Kuoron silloinen taiteellinen johtaja Heinz Hofmann oli niiden alkuunpanija. Vierailijoiksi kutsuttiin Weimarin musiikkiakatemian orkesteri ja Hofmannin oma entinen Markus-Kurrende -nuorisokuoro Zwickausta. Vieraiden kutsuminen DDR;stä ei ollut yksinkertaista. Varmuus matkaluvista ja viisumeista tuli aina vasta viime hetkellä. Vierailijat eivät saaneet valuuttaa mukaansa, joten kutsujien piti vastata kaikista kustannuksista. Seurakunta antoi Ojakkalan Enä-Sepän leirikeskuksen majoituspaikaksi ja CM-perheiltä kerättiin lahjoituksia kuljetuskustannuksien peittämiseksi. Sibelius-Akatemia osallistui näihin Bach-päiviin, ja sen tiloissa järjestettiin Bach-näyttely, johon arvokasta materiaalia saatiin suoraan Leipzigin Bach-arkistosta. Berliinin Valtionarkiston johtaja Karl-Heinz Köhler piti päivien avajaispuheen ja Bach-arkiston johtaja Werner Neumann juhlaesitelmän. Kahden esitelmätilaisuuden lisäksi päivien aikana oli neljä konserttia, joissa esiintyivät CM:n, Markus-Kurrenden ja Weimarin musiikkiakatemian orkesterin lisäksi Sibelius-Akatemian kamarikuoro ja -orkesteri Harald Andersénin johdolla sekä joukko aikansa nimekkäimpiä laulu- ja instrumentaalisolisteja mm. oopperalaulajat Taru Valjakka ja Eero Erkkilä, klarinestisti Fabian Dahlström, viulisti Olli Ruottinen, sellisti Vili Pullinen ja urkuri Pentti Pelto. Myöhemmin joka viides vuosi järjestetyt Bach-juhlat ovat kasvaneet Helsingin Bach-viikoksi. Seuraavat järjestetään taas tämän vuoden syksyllä. HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ! toivottaa Arkistomyyrä |
|
|
|
julkaistu Cantis-lehti nr. 66/23.3.2014
Vuonna 1964 Heinz Hofmann toimi toista kokonaista vuotta Cantores Minores –kuoron johtajana. Leirit ja matkat olivat uudelle johtajalle tärkeitä kuoron yhteen kasvamisen takia. Matkoilla oli myös mahdollisuus arvioida omia tuloksia ulkopuolisen silmin. Niinpä vuoden tärkein tapahtuma oli matka DDR:ään, Itä-Saksaan. Silloisen rautaesiripun eristämiin maihin oli vaikea päästä matkustamaan, kirkkokuoron varsinkin, uskonnon harjoittaminen kun oli maissa kielletty.
Heinz Hofmannin kotikaupunki Zwickau oli Saksojen jaossa jäänyt itäpuolelle. Käyttäen kaiken sitkeytensä ja kaikki suhteensa Hofmann sai kuorolleen kutsun Künstleragenturilta, joka silloin vastasi kaikista DDR:n kulttuurisuhteista. Tämä tarkoitti, että vieraat olivat valtion kutsuvieraita. Ennen matkaa pidettiin ravintola Marskin kabinetissa lehdistötilaisuus ja matkasta oli mainintoja kaikissa pääkaupunkiseudun lehdissä, Helsingin Sanomissa vielä kattava matkakertomus kotiinpaluun jälkeen. Ulkomaanmatkat olivat silloin vielä uutinen!
Lähtö tapahtui 10.6. Olympia-lentomatkojen vuokrakoneella Berliinin. Bussimatkaa pidettiin pojille liian rasittavana. Mukana oli 56 laulajaa, varatuomari Simo Korpela matkanjohtajana ja huoltajina ”kuoroäidit” Eeva Silander, Sirkka Rönnholm ja Hilkka Karppinen. Taiteellisen johtajan Hofmannin lisäksi mukana oli Tuomiokirkon urkuri Tapani Valsta sekä Hofmannin vastavihitty suomalainen vaimo Daria kantelesolistina. Tärkeät konsertit pidettiin Weimarissa, Gothassa ja Eisenachissa, Saksan vanhoissa kulttuurikaupungeissa. Muita konsertteja tällä kahden viikon matkalla oli vielä Sonderhausenissa, Reisenbachissa ja kaksi konserttia Zwickaussa. Kuoron arkistosta ei ennen matkaa löydy tietoa sen järjestelyistä vierailun aikana ja lopulliset konserttipaikatkin selviävät vasta HS:n artikkelista. Tarkan tiedon saannin vaikeus ja viime hetken päätökset olivat tyypillisiä kaikille myöhemmillekin matkoille niin DDR:ään kuin muihinkin sosialistisiin maihin. Osallistujien muistojen mukaan kaikki oli kyllä valtiovierailun tason mukaisesti mitä erinomaisimmin järjestetty.
Seuraava muisto antaa ehkä kuitenkin käsityksen silloisista oloista.
Tämä oli silloin 9-vuotiaan Seppo Murron ensimmäinen kuoromatka. Hänen mieleensä on jäänyt seuraava tapahtuma, koska se tuntui aikanaan niin epäoikeudenmukaiselta. Künstleragentur oli järjestänyt tutustumiskäynnin Buchenwaldin keskitysleiriin. Alle 12-vuotiaille käyntiä pidettiin liian järkyttävänä ja heidät jätettiin ulkopuolelle. Pojat pelehtivät poikien tapaan ja innostuivat listimään kivillä muurahaisia. Illalla poikien makuupaikkaan tuli poliisi, joka vaati näitä pienimpiä tilille epäkunnioittavan käytöksen johdosta. Heidän katsottiin pilkanneen lähistöllä ollutta Buchenwaldin uhrien muistomerkkiä. Selitykset eivät auttaneet. Matkanjohtaja joutui poliisin valvomana antamaan syyllisille korvapuustit. . .
Tämä kuoron toinen ulkomaanmatka päättyi kotiintulolentoon Frankfurtista 24.6., DDR:läisellä bussilla Saksojen rajalle ja Länsi-Saksalaisella edelleen. Rajamuodollisuudet myöhästyttivät matkaa neljällä tunnilla, eikä loppuhässäkässä ollut mahdollista laskea poikien päälukua ennen kuin ilmassa olevassa koneessa. Eeva Silander – jonka 90-vuotispäivää juuri vietettiin – sai vielä haastattelutilanteessa vuonna 1999 sydämentykytyksiä asiaa muistellessaan.
Vuonna 1964 pidettiin myös merkittävä konsertti, jossa Cantores Minores ja Joensuun Ortodoksinen mieskuoro pitivät yhteiskonsertin Uspenskin katedraalissa. Koskaan aikaisemmin ei protestanttinen kuoro ollut esiintynyt tässä ortodoksisessa pääpyhäkössä ja konsertti herätti huomiota. Heinz Hofmannin avioliitto ortodoksisen seurakunnan pastori Tapani Revon tyttären Darian kanssa avasi tämän ekumeenisen yhteyden, joka nykyään tuntuu itsestään selvältä.
HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ toivottaa Arkistomyyrä
Vuonna 1964 Heinz Hofmann toimi toista kokonaista vuotta Cantores Minores –kuoron johtajana. Leirit ja matkat olivat uudelle johtajalle tärkeitä kuoron yhteen kasvamisen takia. Matkoilla oli myös mahdollisuus arvioida omia tuloksia ulkopuolisen silmin. Niinpä vuoden tärkein tapahtuma oli matka DDR:ään, Itä-Saksaan. Silloisen rautaesiripun eristämiin maihin oli vaikea päästä matkustamaan, kirkkokuoron varsinkin, uskonnon harjoittaminen kun oli maissa kielletty.
Heinz Hofmannin kotikaupunki Zwickau oli Saksojen jaossa jäänyt itäpuolelle. Käyttäen kaiken sitkeytensä ja kaikki suhteensa Hofmann sai kuorolleen kutsun Künstleragenturilta, joka silloin vastasi kaikista DDR:n kulttuurisuhteista. Tämä tarkoitti, että vieraat olivat valtion kutsuvieraita. Ennen matkaa pidettiin ravintola Marskin kabinetissa lehdistötilaisuus ja matkasta oli mainintoja kaikissa pääkaupunkiseudun lehdissä, Helsingin Sanomissa vielä kattava matkakertomus kotiinpaluun jälkeen. Ulkomaanmatkat olivat silloin vielä uutinen!
Lähtö tapahtui 10.6. Olympia-lentomatkojen vuokrakoneella Berliinin. Bussimatkaa pidettiin pojille liian rasittavana. Mukana oli 56 laulajaa, varatuomari Simo Korpela matkanjohtajana ja huoltajina ”kuoroäidit” Eeva Silander, Sirkka Rönnholm ja Hilkka Karppinen. Taiteellisen johtajan Hofmannin lisäksi mukana oli Tuomiokirkon urkuri Tapani Valsta sekä Hofmannin vastavihitty suomalainen vaimo Daria kantelesolistina. Tärkeät konsertit pidettiin Weimarissa, Gothassa ja Eisenachissa, Saksan vanhoissa kulttuurikaupungeissa. Muita konsertteja tällä kahden viikon matkalla oli vielä Sonderhausenissa, Reisenbachissa ja kaksi konserttia Zwickaussa. Kuoron arkistosta ei ennen matkaa löydy tietoa sen järjestelyistä vierailun aikana ja lopulliset konserttipaikatkin selviävät vasta HS:n artikkelista. Tarkan tiedon saannin vaikeus ja viime hetken päätökset olivat tyypillisiä kaikille myöhemmillekin matkoille niin DDR:ään kuin muihinkin sosialistisiin maihin. Osallistujien muistojen mukaan kaikki oli kyllä valtiovierailun tason mukaisesti mitä erinomaisimmin järjestetty.
Seuraava muisto antaa ehkä kuitenkin käsityksen silloisista oloista.
Tämä oli silloin 9-vuotiaan Seppo Murron ensimmäinen kuoromatka. Hänen mieleensä on jäänyt seuraava tapahtuma, koska se tuntui aikanaan niin epäoikeudenmukaiselta. Künstleragentur oli järjestänyt tutustumiskäynnin Buchenwaldin keskitysleiriin. Alle 12-vuotiaille käyntiä pidettiin liian järkyttävänä ja heidät jätettiin ulkopuolelle. Pojat pelehtivät poikien tapaan ja innostuivat listimään kivillä muurahaisia. Illalla poikien makuupaikkaan tuli poliisi, joka vaati näitä pienimpiä tilille epäkunnioittavan käytöksen johdosta. Heidän katsottiin pilkanneen lähistöllä ollutta Buchenwaldin uhrien muistomerkkiä. Selitykset eivät auttaneet. Matkanjohtaja joutui poliisin valvomana antamaan syyllisille korvapuustit. . .
Tämä kuoron toinen ulkomaanmatka päättyi kotiintulolentoon Frankfurtista 24.6., DDR:läisellä bussilla Saksojen rajalle ja Länsi-Saksalaisella edelleen. Rajamuodollisuudet myöhästyttivät matkaa neljällä tunnilla, eikä loppuhässäkässä ollut mahdollista laskea poikien päälukua ennen kuin ilmassa olevassa koneessa. Eeva Silander – jonka 90-vuotispäivää juuri vietettiin – sai vielä haastattelutilanteessa vuonna 1999 sydämentykytyksiä asiaa muistellessaan.
Vuonna 1964 pidettiin myös merkittävä konsertti, jossa Cantores Minores ja Joensuun Ortodoksinen mieskuoro pitivät yhteiskonsertin Uspenskin katedraalissa. Koskaan aikaisemmin ei protestanttinen kuoro ollut esiintynyt tässä ortodoksisessa pääpyhäkössä ja konsertti herätti huomiota. Heinz Hofmannin avioliitto ortodoksisen seurakunnan pastori Tapani Revon tyttären Darian kanssa avasi tämän ekumeenisen yhteyden, joka nykyään tuntuu itsestään selvältä.
HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ toivottaa Arkistomyyrä
|
|
julkaistu Cantis-lehti nr. 64/27.3.2013
Vuosi 1963 oli silloisille kuoropojille jännittävä aikaa. Uudella kuoronjohtajalla Heinz Hofmannilla oli kovin erilainen käsitys poikakuorosta kuin edeltäjällään Peter Lacovichilla. Lacovich oli katolinen ja hänen poikakuoronsa oli noudattanut katolilaista mallia, jossa vain poikaäänet, sopraano ja altto muodostivat varsinaisen kuoron ja miesäänet kerättiin lähinnä musiikin opiskelijoista, jotka harjoittelivat erikseen ja jotka saivat osallistumisestaan pienen korvauksen.
Hofmann oli protestanttisen perinteen kasvatti, jossa poikakuoro on kokonaisuus, jonka jäsenet ovat noin kouluikäisiä ja kuoro kasvattaa omat miesäänensä. Hofmann perusti heti alkuun kuoroonsa ainakin jo Bachin ajoilta periytyneen prefektijärjestelmän. Joka stemmalla oli kolme prefektiä, musiikki-, nuotti- ja järjestysprefekti ja lisäksi vastaavat pääprefektit sekä johtajan erityinen luottoprefekti Cantor Famulus. Kuoron asu muuttui myös Hofmannin ensimmäisestä julkisesta esiintymisestä lähtien. Lacovichin ajan poikaäänien kirkkaansiniset pitkät housut, valkoinen paita ja sininen rusetti sekä miesäänten musta puku muuttuivat nykyisiksi kaavuiksi. Aluksi vain pojilla oli kaulus, mutta pian se kuului kaikkien asuun. ”On hullunkurisen näköistä laulaa jossakin vanhassa arvokkaassa tuomiokirkossa paitahihasillaan ja kissanrusetti kaulassa”, kirjoittaa Hofmann 29.1.1963.
Ohjelmiston muutos oli myös selkeä. Lacovichin Mozartin ja Schubertin orkesterisäestyksellisten teosten sijaan alettiin laulaa Bachin, Schützin, Pachelbelin ja Buxtehuden moniäänisiä polyfonisia motetteja a cappella. Koulutus loppukokeineen tuli järjestelmälliseksi, leirejä alettiin pitää säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa edellisten pitkien kesäleirien sijaan. Uusia poikia alettiin ottaa kuoroon säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa pidettävillä sisäänpääsykokeilla. Joka stemmalla oli oma harjoituksensa ja lauantaisin (!) koko kuoron harjoitus. Sanalla sanoen, Heinz Hofmann loi kuorolle heti vuonna 1963 sen toimintamallin, joka on tämän päivän toiminnan pohjana. Jo Hofmannin ensimmäisellä leirillä, joka pidettiin vuoden vaihteessa 1962-1963 harjoiteltiin 8-äänisiä motetteja. Klaus Rautawaara muisteli sitä innostusta, joka syntyi, kun erikseen harjoitellut stemmat laulettiin yhteen ja niistä syntyi mahtavaa musiikkia. Hofmann johti ensimmäiset konsertit Cantores Minores –kuoron kanssa lyhyellä kotimaanmatkalla Turkuun ja Saloon 24. helmikuuta. Maaliskuussa lauantaina 30.3.1963 oli Tuomiokirkossa kuoron 10-vuotisjuhlakonsertti. Ohjelmisto oli vaativa sisältäen mm. yhden Pachelbelin ja kaksi Schützin 8-äänistä motettia, osa a cappella osa urkujen, huilun ja sellon myötäilemiä. Avustajina soittivat mm. Juhani Nuotio, huilu ja Varpu Siirala, sello. Juhlallisuuksiin kuului vanhemmille ja kutsuvieraille pidetyt päivälliset ravintola Hospitzissa, jumalanpalvelus sunnuntaina ja sen jälkeen kestit pojille.
Syksyn pääkonsertti adventtina kuului Fazerin Tähtikonsertti-sarjaan. Siinä laulettiin a cappella motettien ja suomalaisen musiikin lisäksi Bachin kantaatti BWV 61 Nun komm den Heiden Heiland.
Kaikki mainitut esiintymiset saivat erittäin kiittäviä lehtiarvioita: ”Pienten kanttorien kuoroa johtaa nykyisin itäsaksalainen kuoromestari Heinz Hofmann, joka tunnetaan jo aikaisemmistakin Suomen vierailuistaan erinomaiseksi vanhan musiikin, erityisesti Bachin tulkitsijaksi. (…) Kuoron sointi tuntuu tulleen entistäkin pehmeämmäksi ja tasapainoisemmaksi, sen tekninen valmius entistä suuremmaksi (konsertissa kuoro lauloi ensimmäistä kertaa 8-äänisiä teoksia) ja puhtaus on rikkeetön ja rytmi täsmällinen.” (Erkki Salmenhaara HS 1.4.1963) ”Kuorolla on jälleen ollut onnea. Ammattitaitoinen, tervettä taiteellista makua osoittanut johtaja on kaikesta päätellen saanut kosketuksen nuoriin laulajiinsa. Koskaan kuoro ei ole laulanut yhtä puhtaasti kuin nyt ja yleensäkin laulu on erittäin huoliteltua.” (Leena Siukonen IS 1.4.1963)
”Pienet kanttorit lauloivat nyt erittäin puhtaasti ja tyylikkäästi ja myös äänenmuodostuksellinen yhtenäisyys oli merkille pantavaa. Tuntuu siltä kuin olisi saavutettu erityinen suomalainen sointiväri poikakuorolle, useat eteläiset kuorot laulavat yleissävyltään hennommin.” (Tauno Pylkkänen US 4.12.1963) ”Kuoron esitysvarmuus on yhtä suuri 1500-luvun musiikissa kuin meidän vuosisatamme tyylissä. Sointi on aina hallittu ja yhtenäinen ja nyanssit toteutettu tavattomalla tarkkuudella, joka kuitenkin jättää varaa musiikin luontaiselle elastisuudelle.” (HS Erkki Salmenhaara 4.12.1963)
HYVÄÄ PÄÄSIÄSTÄ! toivottaa Arkistomyyrä
Vuosi 1963 oli silloisille kuoropojille jännittävä aikaa. Uudella kuoronjohtajalla Heinz Hofmannilla oli kovin erilainen käsitys poikakuorosta kuin edeltäjällään Peter Lacovichilla. Lacovich oli katolinen ja hänen poikakuoronsa oli noudattanut katolilaista mallia, jossa vain poikaäänet, sopraano ja altto muodostivat varsinaisen kuoron ja miesäänet kerättiin lähinnä musiikin opiskelijoista, jotka harjoittelivat erikseen ja jotka saivat osallistumisestaan pienen korvauksen.
Hofmann oli protestanttisen perinteen kasvatti, jossa poikakuoro on kokonaisuus, jonka jäsenet ovat noin kouluikäisiä ja kuoro kasvattaa omat miesäänensä. Hofmann perusti heti alkuun kuoroonsa ainakin jo Bachin ajoilta periytyneen prefektijärjestelmän. Joka stemmalla oli kolme prefektiä, musiikki-, nuotti- ja järjestysprefekti ja lisäksi vastaavat pääprefektit sekä johtajan erityinen luottoprefekti Cantor Famulus. Kuoron asu muuttui myös Hofmannin ensimmäisestä julkisesta esiintymisestä lähtien. Lacovichin ajan poikaäänien kirkkaansiniset pitkät housut, valkoinen paita ja sininen rusetti sekä miesäänten musta puku muuttuivat nykyisiksi kaavuiksi. Aluksi vain pojilla oli kaulus, mutta pian se kuului kaikkien asuun. ”On hullunkurisen näköistä laulaa jossakin vanhassa arvokkaassa tuomiokirkossa paitahihasillaan ja kissanrusetti kaulassa”, kirjoittaa Hofmann 29.1.1963.
Ohjelmiston muutos oli myös selkeä. Lacovichin Mozartin ja Schubertin orkesterisäestyksellisten teosten sijaan alettiin laulaa Bachin, Schützin, Pachelbelin ja Buxtehuden moniäänisiä polyfonisia motetteja a cappella. Koulutus loppukokeineen tuli järjestelmälliseksi, leirejä alettiin pitää säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa edellisten pitkien kesäleirien sijaan. Uusia poikia alettiin ottaa kuoroon säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa pidettävillä sisäänpääsykokeilla. Joka stemmalla oli oma harjoituksensa ja lauantaisin (!) koko kuoron harjoitus. Sanalla sanoen, Heinz Hofmann loi kuorolle heti vuonna 1963 sen toimintamallin, joka on tämän päivän toiminnan pohjana. Jo Hofmannin ensimmäisellä leirillä, joka pidettiin vuoden vaihteessa 1962-1963 harjoiteltiin 8-äänisiä motetteja. Klaus Rautawaara muisteli sitä innostusta, joka syntyi, kun erikseen harjoitellut stemmat laulettiin yhteen ja niistä syntyi mahtavaa musiikkia. Hofmann johti ensimmäiset konsertit Cantores Minores –kuoron kanssa lyhyellä kotimaanmatkalla Turkuun ja Saloon 24. helmikuuta. Maaliskuussa lauantaina 30.3.1963 oli Tuomiokirkossa kuoron 10-vuotisjuhlakonsertti. Ohjelmisto oli vaativa sisältäen mm. yhden Pachelbelin ja kaksi Schützin 8-äänistä motettia, osa a cappella osa urkujen, huilun ja sellon myötäilemiä. Avustajina soittivat mm. Juhani Nuotio, huilu ja Varpu Siirala, sello. Juhlallisuuksiin kuului vanhemmille ja kutsuvieraille pidetyt päivälliset ravintola Hospitzissa, jumalanpalvelus sunnuntaina ja sen jälkeen kestit pojille.
Syksyn pääkonsertti adventtina kuului Fazerin Tähtikonsertti-sarjaan. Siinä laulettiin a cappella motettien ja suomalaisen musiikin lisäksi Bachin kantaatti BWV 61 Nun komm den Heiden Heiland.
Kaikki mainitut esiintymiset saivat erittäin kiittäviä lehtiarvioita: ”Pienten kanttorien kuoroa johtaa nykyisin itäsaksalainen kuoromestari Heinz Hofmann, joka tunnetaan jo aikaisemmistakin Suomen vierailuistaan erinomaiseksi vanhan musiikin, erityisesti Bachin tulkitsijaksi. (…) Kuoron sointi tuntuu tulleen entistäkin pehmeämmäksi ja tasapainoisemmaksi, sen tekninen valmius entistä suuremmaksi (konsertissa kuoro lauloi ensimmäistä kertaa 8-äänisiä teoksia) ja puhtaus on rikkeetön ja rytmi täsmällinen.” (Erkki Salmenhaara HS 1.4.1963) ”Kuorolla on jälleen ollut onnea. Ammattitaitoinen, tervettä taiteellista makua osoittanut johtaja on kaikesta päätellen saanut kosketuksen nuoriin laulajiinsa. Koskaan kuoro ei ole laulanut yhtä puhtaasti kuin nyt ja yleensäkin laulu on erittäin huoliteltua.” (Leena Siukonen IS 1.4.1963)
”Pienet kanttorit lauloivat nyt erittäin puhtaasti ja tyylikkäästi ja myös äänenmuodostuksellinen yhtenäisyys oli merkille pantavaa. Tuntuu siltä kuin olisi saavutettu erityinen suomalainen sointiväri poikakuorolle, useat eteläiset kuorot laulavat yleissävyltään hennommin.” (Tauno Pylkkänen US 4.12.1963) ”Kuoron esitysvarmuus on yhtä suuri 1500-luvun musiikissa kuin meidän vuosisatamme tyylissä. Sointi on aina hallittu ja yhtenäinen ja nyanssit toteutettu tavattomalla tarkkuudella, joka kuitenkin jättää varaa musiikin luontaiselle elastisuudelle.” (HS Erkki Salmenhaara 4.12.1963)
HYVÄÄ PÄÄSIÄSTÄ! toivottaa Arkistomyyrä
|
|
julkaistu Cantis-lehti nr. 62/4.4.2012
Vuoden 1962 alussa Suomessa vieraili kuuluisa kapellimestari Wolfgang Sawallisch. Hän oli tuolloin Wienin Filharmonikkojen pääkapellimestari ja samaan aikaan johti Kölnin Oopperassa. Kun hän kysyi Cantores Minores –kuoron silloiselta johtajalta Peter Lacovichilta olisiko tämä kiinnostunut yrittämään Kölnin Oopperan (Städtische Bühne) kapellimestarin vakanssia, ei Lacovich epäröinyt hetkeäkään. Kokeissa Boris Godunovin johtaminen onnistui kelvollisesti, ja Lacovich päätti jättää kuoronjohtajan toimensa Suomessa. Peter Lacovich oli suorittanut kapellimestarin tutkinnon ja haaveili erityisesti oopperakapellimestarin ammatista niinpä poikakuoron johtaminen oli hänestä tuntunut väliaikaiselta toimelta. Cantores Minores –kuoron jätettyään hän ei koskaan palannut kuoronjohtajaksi.
Toimittuaan nuoren Cantores Minores -kuoron johtajana kahteen otteeseen yhteensä seitsemän ja puoli vuotta, Peter Lacovich päätti tämän uransa kunniakkaasti jäähyväiskonserttiin ja sen jälkeisiin jäähyväisjuhliin Johanneksenkirkossa 25.5.1962. Konsertissa esitettiin kaksi Piae cantiones –kokoelman neljästä alkuperäisestä 4-äänisestä laulusta, Aetas carmen ja Jucundare jugiter, Joseph Haydnin Tenebrae factae sunt, W.A. Mozartin Ave verum corpus ja orkesteriteos Franz Schubertin Messu No. 2 G-duuri. Tarkoitusta varten kerätyn Tuomiokirkon orkesterin lisäksi konsertissa avustivat Heikki Saari, tenori ja Tapani Valsta, urut. Lacovichin aikana kaikki orkesterikonsertit jouduttiin esittämään Johanneksenkirkossa. Alttarilta ei sopinut esiintyä ja Tuomiokirkon urkuparvi oli silloin vain pieni puolikaaren muotoinen ”parveke”. Nykymuodossaan se on ollut käytössä vuonna 1963 päättyneiden restaurointitöiden jälkeen.
Cantores Minores –kuoro oli lyhyen historiansa aikana jo toista kertaa ilman johtajaa. Silloinen Tuomiokirkon urkuri, myöhemmin Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosaston johtaja Pentti Pelto, joka oli avustanut CM:n miesäänissä, otti hoitaakseen välikauden, kun uutta johtajaa etsittiin.
Leipzigin Tuomaskuoro vietti kesällä 1962 750-vuotisjuhliaan. CM-kuoron toiminnanjohtaja Tarmo Nuotio osallistui juhliin vaimoineen ja teki samalla ”kuoronjohtajan pyydystysmatkan”, kuten hallituksen pöytäkirjaan on merkitty. Tiettävästi heillä oli aivan tietty pyydettävä mielessään.
Kanttori Heinz Hofmann Zwickausta, silloisesta DDR:stä oli päässyt Kurrende -nuorisokuoronsa kanssa käymään Suomessa vuonna 1960. Hän oli tehnyt niin vakuuttavan vaikutuksen, että hänen nimensäoli noussut ensimmäiseksi, kun uutta johtajaa harkittiin. Hofmann oli vähän aikaisemmin menettänyt vaimonsa, joka samalla oli ollut hänen lähin työtoverinsa, ja oli valmis alkamaan uuttaa elämää. Niinpä hän kauempaa arvelematta antoi suostumuksensa. Hän oli itse poikana laulanut Zwickaun Pyhän Katarinan kirkon poikakuorossa, joten se maailma oli hänelle tuttua.
Rautaesiripun takainen byrokratia jauhoi hitaasti, ja Hofmann pääsi tutustumaan uuteen työpaikkaansa vasta 1. päivänä marraskuuta 1962. Niinpä hän ei yrittänytkään johtaa kuoron joulukonserttia, jonka oli harjoittanut Pentti Pelto. Pelto johti konsertin a cappellaosuudet ja Jorma Panula Bachin säestyksellisen joulukantaatin Laps’ syntynyt on meille.
Heinz Hofmann järjesti ensimmäisen musiikkileirinsä vuoden vaihteessa, 19.12.1962-5.1.1963. Se oli alkufanfaari hänen Cantores Minores –kuoron taiteellisen ja organisatorisen johtajan uralleen, jota tulisi kestämään 25 vuotta. Klaus Rautawaara muistelee leirin harjoitussuunnitelmaa hienona ideana. Kahdeksalla ääniryhmällä oli kullakin oma harjoittajansa. Kun suhteellisen yksinkertaiset stemmat oli opittu ja päästiin yhdessä laulamaan, oli poikien riemu suuri, kun he oivalsivat sen kahdeksanäänisen motetin musiikillisen olemuksen, jonka osia he olivat vaivalloisesti tankanneet.
HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ toivottaa Arkistomyyrä
Vuoden 1962 alussa Suomessa vieraili kuuluisa kapellimestari Wolfgang Sawallisch. Hän oli tuolloin Wienin Filharmonikkojen pääkapellimestari ja samaan aikaan johti Kölnin Oopperassa. Kun hän kysyi Cantores Minores –kuoron silloiselta johtajalta Peter Lacovichilta olisiko tämä kiinnostunut yrittämään Kölnin Oopperan (Städtische Bühne) kapellimestarin vakanssia, ei Lacovich epäröinyt hetkeäkään. Kokeissa Boris Godunovin johtaminen onnistui kelvollisesti, ja Lacovich päätti jättää kuoronjohtajan toimensa Suomessa. Peter Lacovich oli suorittanut kapellimestarin tutkinnon ja haaveili erityisesti oopperakapellimestarin ammatista niinpä poikakuoron johtaminen oli hänestä tuntunut väliaikaiselta toimelta. Cantores Minores –kuoron jätettyään hän ei koskaan palannut kuoronjohtajaksi.
Toimittuaan nuoren Cantores Minores -kuoron johtajana kahteen otteeseen yhteensä seitsemän ja puoli vuotta, Peter Lacovich päätti tämän uransa kunniakkaasti jäähyväiskonserttiin ja sen jälkeisiin jäähyväisjuhliin Johanneksenkirkossa 25.5.1962. Konsertissa esitettiin kaksi Piae cantiones –kokoelman neljästä alkuperäisestä 4-äänisestä laulusta, Aetas carmen ja Jucundare jugiter, Joseph Haydnin Tenebrae factae sunt, W.A. Mozartin Ave verum corpus ja orkesteriteos Franz Schubertin Messu No. 2 G-duuri. Tarkoitusta varten kerätyn Tuomiokirkon orkesterin lisäksi konsertissa avustivat Heikki Saari, tenori ja Tapani Valsta, urut. Lacovichin aikana kaikki orkesterikonsertit jouduttiin esittämään Johanneksenkirkossa. Alttarilta ei sopinut esiintyä ja Tuomiokirkon urkuparvi oli silloin vain pieni puolikaaren muotoinen ”parveke”. Nykymuodossaan se on ollut käytössä vuonna 1963 päättyneiden restaurointitöiden jälkeen.
Cantores Minores –kuoro oli lyhyen historiansa aikana jo toista kertaa ilman johtajaa. Silloinen Tuomiokirkon urkuri, myöhemmin Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosaston johtaja Pentti Pelto, joka oli avustanut CM:n miesäänissä, otti hoitaakseen välikauden, kun uutta johtajaa etsittiin.
Leipzigin Tuomaskuoro vietti kesällä 1962 750-vuotisjuhliaan. CM-kuoron toiminnanjohtaja Tarmo Nuotio osallistui juhliin vaimoineen ja teki samalla ”kuoronjohtajan pyydystysmatkan”, kuten hallituksen pöytäkirjaan on merkitty. Tiettävästi heillä oli aivan tietty pyydettävä mielessään.
Kanttori Heinz Hofmann Zwickausta, silloisesta DDR:stä oli päässyt Kurrende -nuorisokuoronsa kanssa käymään Suomessa vuonna 1960. Hän oli tehnyt niin vakuuttavan vaikutuksen, että hänen nimensäoli noussut ensimmäiseksi, kun uutta johtajaa harkittiin. Hofmann oli vähän aikaisemmin menettänyt vaimonsa, joka samalla oli ollut hänen lähin työtoverinsa, ja oli valmis alkamaan uuttaa elämää. Niinpä hän kauempaa arvelematta antoi suostumuksensa. Hän oli itse poikana laulanut Zwickaun Pyhän Katarinan kirkon poikakuorossa, joten se maailma oli hänelle tuttua.
Rautaesiripun takainen byrokratia jauhoi hitaasti, ja Hofmann pääsi tutustumaan uuteen työpaikkaansa vasta 1. päivänä marraskuuta 1962. Niinpä hän ei yrittänytkään johtaa kuoron joulukonserttia, jonka oli harjoittanut Pentti Pelto. Pelto johti konsertin a cappellaosuudet ja Jorma Panula Bachin säestyksellisen joulukantaatin Laps’ syntynyt on meille.
Heinz Hofmann järjesti ensimmäisen musiikkileirinsä vuoden vaihteessa, 19.12.1962-5.1.1963. Se oli alkufanfaari hänen Cantores Minores –kuoron taiteellisen ja organisatorisen johtajan uralleen, jota tulisi kestämään 25 vuotta. Klaus Rautawaara muistelee leirin harjoitussuunnitelmaa hienona ideana. Kahdeksalla ääniryhmällä oli kullakin oma harjoittajansa. Kun suhteellisen yksinkertaiset stemmat oli opittu ja päästiin yhdessä laulamaan, oli poikien riemu suuri, kun he oivalsivat sen kahdeksanäänisen motetin musiikillisen olemuksen, jonka osia he olivat vaivalloisesti tankanneet.
HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ toivottaa Arkistomyyrä
|
|
julkaistu Cantis-lehti nr. 60/20.4.2011
Vuosi 1961 oli Peter Lacovichin toisen toimintakauden viimeinen täysi vuosi Cantores Minores –kuoron johtajana.
Monet asiat olivat Lacovichin aikaan hieman erilaisia kuin nykytoiminnassa. Peter Lacovich oli katolilainen ja hänen käsityksensä poikakuorosta oli katolisen kirkon perinteen mukainen. Jo aikaisemmin olen kertonut, että varsinaisessa kuorossa harjoittelivat ja lauloivat vain alle murrosikäiset pojat. Miesäänet olivat tavallisesti musiikin opiskelijoita, joille maksettiin pientä korvausta, kun he osallistuivat kuoron konsertteihin ja muutamiin niitä edeltäviin harjoituksiin.
Murrosiän jälkeen kuoropojat saivat liittyä niin sanottuun ”veteraanikerhoon”, jota Kari Rydman piti lauantaisin. Siellä seurusteltiin vapaasti ja pelattiin pingistä, koronaa, shakkia ja tikkaa. Rydman esitteli pojille myös eri aikakausien musiikkia kuunteluttaen sitä magnetofonin avulla ja tutustutti heitä myös muihin taiteen aloihin kuvaheijastein. Hän kuuntelutti musiikkia gregoriaanisesta laulusta Alban Bergiin ja näytti kuvia El Grecosta surrealismin ja nonfiguratiiviseen taiteeseen, ja piti niistä sitten tietokilpailuja. Tämän ajan vuosikertomuksissa mainitaan, että miesäänet alkoivat jo olla oman kuoron kasvatteja, mutta edelleenkään he eivät kuuluneet varsinaiseen kuoroon, vaan toimivat erillisenä joukkona.
Lacovich teki itse kaiken kuoronsa koulutustyön – poikia oli silloin verrattomasti vähemmän kuin nykyään – A-kuorossa nelisenkymmentä poikaa, harjoituskuorossa ehkä parikymmentä.Opetus kohdistui lähinnä äänen koulutukseen ja solfaan. Nykymuotoista teorian opetusta ei lie juuri ollut. Hänen kuoronsa saikin erityisesti kehuja kauniista voimakkaasta äänentuotosta. Opettajana ”Petteri” oli ankara ja pääsy A-kuoroon oli hidasta, eivätkä kaikki aina ylittäneet kynnystä. Siihen aikaan pojat kuitenkin lauloivat poikaäänissä keskimäärin vanhemmiksi kuin nykyään, 15-16-vuotiaiksi, kertoopa Rydman pojasta, joka lauloi pojan äänellä – siis ei kontratenorina – vielä 20-vuotiaana. Kuoron vaihtuvuus ei siis ollut yhtä nopeata kuin nyt.
Vuonna 1961 Cantores Minores piti 16 konserttia, joista 11:ssa avusti orkesteri. Avustavana orkesterina alkoi toimia ”Tuomiokirkon orkesteri”, jonka konserttimestarina oli Matti Piipponen. Hän lauloi myös usein kuoron solistina. Tenori Matti Piipposesta tuli myöhemmin kuoron Johannes-passioiden monivuotinen Evankelista. Konserttiohjelmissa tämän vuoden teoksina mainitaan mm. Mozartin Missa brevis C-duuri eli Kruunajaismessu ja Schubertin Messu No. 2 G-duuri. A cappella ohjelmistoon kuuluivat mm. neliääniset Piae cantiones –sävelmät Aetas carmen ja Jucundare jugiter, Mozartin Laudate Dominum ja Ave verum corpus, sekä Ingegnerin että Haydnin sävellykset tekstiin Tenebrae factae sunt jne.
Kuoronsa johtajana Lacovich oli saavuttanut sekä poikien että yleisön ihailun ja luottamuksen, mutta ajan kirkollisissa piireissä hänen uskontonsa herätti sen verran huomiota, että Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen, toiminnanjohtaja Toivo Rapeli oli jo vuonna 1955 kirjoittanut Kotimaa-lehteen Lacovichistä kipakan lehtikirjoituksen, jossa hän piti tätä jonkinlaisena katolisen kulttuurikeskuksen asiamiehenä. Joissakin piireissä sellainen käsitys säilyi koko hänen täällä työskentelynsä ajan. Tiettävästi Lacovich ei mitenkään tuonut uskonnollista vakaumustaan esille kuorotoiminnassaan. Mutta Suomi oli noihin aikoihin vielä niin suljettu, että ulkomaalainen herätti aggressioita pelkällä olemassaolollaan. Toivottavasti nämä ennakkoluulot ovat väistyneet ekumeenisuuden myötä.
Hyvää Pääsiäistä
Toivottaa Arkistomyyrä
Vuosi 1961 oli Peter Lacovichin toisen toimintakauden viimeinen täysi vuosi Cantores Minores –kuoron johtajana.
Monet asiat olivat Lacovichin aikaan hieman erilaisia kuin nykytoiminnassa. Peter Lacovich oli katolilainen ja hänen käsityksensä poikakuorosta oli katolisen kirkon perinteen mukainen. Jo aikaisemmin olen kertonut, että varsinaisessa kuorossa harjoittelivat ja lauloivat vain alle murrosikäiset pojat. Miesäänet olivat tavallisesti musiikin opiskelijoita, joille maksettiin pientä korvausta, kun he osallistuivat kuoron konsertteihin ja muutamiin niitä edeltäviin harjoituksiin.
Murrosiän jälkeen kuoropojat saivat liittyä niin sanottuun ”veteraanikerhoon”, jota Kari Rydman piti lauantaisin. Siellä seurusteltiin vapaasti ja pelattiin pingistä, koronaa, shakkia ja tikkaa. Rydman esitteli pojille myös eri aikakausien musiikkia kuunteluttaen sitä magnetofonin avulla ja tutustutti heitä myös muihin taiteen aloihin kuvaheijastein. Hän kuuntelutti musiikkia gregoriaanisesta laulusta Alban Bergiin ja näytti kuvia El Grecosta surrealismin ja nonfiguratiiviseen taiteeseen, ja piti niistä sitten tietokilpailuja. Tämän ajan vuosikertomuksissa mainitaan, että miesäänet alkoivat jo olla oman kuoron kasvatteja, mutta edelleenkään he eivät kuuluneet varsinaiseen kuoroon, vaan toimivat erillisenä joukkona.
Lacovich teki itse kaiken kuoronsa koulutustyön – poikia oli silloin verrattomasti vähemmän kuin nykyään – A-kuorossa nelisenkymmentä poikaa, harjoituskuorossa ehkä parikymmentä.Opetus kohdistui lähinnä äänen koulutukseen ja solfaan. Nykymuotoista teorian opetusta ei lie juuri ollut. Hänen kuoronsa saikin erityisesti kehuja kauniista voimakkaasta äänentuotosta. Opettajana ”Petteri” oli ankara ja pääsy A-kuoroon oli hidasta, eivätkä kaikki aina ylittäneet kynnystä. Siihen aikaan pojat kuitenkin lauloivat poikaäänissä keskimäärin vanhemmiksi kuin nykyään, 15-16-vuotiaiksi, kertoopa Rydman pojasta, joka lauloi pojan äänellä – siis ei kontratenorina – vielä 20-vuotiaana. Kuoron vaihtuvuus ei siis ollut yhtä nopeata kuin nyt.
Vuonna 1961 Cantores Minores piti 16 konserttia, joista 11:ssa avusti orkesteri. Avustavana orkesterina alkoi toimia ”Tuomiokirkon orkesteri”, jonka konserttimestarina oli Matti Piipponen. Hän lauloi myös usein kuoron solistina. Tenori Matti Piipposesta tuli myöhemmin kuoron Johannes-passioiden monivuotinen Evankelista. Konserttiohjelmissa tämän vuoden teoksina mainitaan mm. Mozartin Missa brevis C-duuri eli Kruunajaismessu ja Schubertin Messu No. 2 G-duuri. A cappella ohjelmistoon kuuluivat mm. neliääniset Piae cantiones –sävelmät Aetas carmen ja Jucundare jugiter, Mozartin Laudate Dominum ja Ave verum corpus, sekä Ingegnerin että Haydnin sävellykset tekstiin Tenebrae factae sunt jne.
Kuoronsa johtajana Lacovich oli saavuttanut sekä poikien että yleisön ihailun ja luottamuksen, mutta ajan kirkollisissa piireissä hänen uskontonsa herätti sen verran huomiota, että Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen, toiminnanjohtaja Toivo Rapeli oli jo vuonna 1955 kirjoittanut Kotimaa-lehteen Lacovichistä kipakan lehtikirjoituksen, jossa hän piti tätä jonkinlaisena katolisen kulttuurikeskuksen asiamiehenä. Joissakin piireissä sellainen käsitys säilyi koko hänen täällä työskentelynsä ajan. Tiettävästi Lacovich ei mitenkään tuonut uskonnollista vakaumustaan esille kuorotoiminnassaan. Mutta Suomi oli noihin aikoihin vielä niin suljettu, että ulkomaalainen herätti aggressioita pelkällä olemassaolollaan. Toivottavasti nämä ennakkoluulot ovat väistyneet ekumeenisuuden myötä.
Hyvää Pääsiäistä
Toivottaa Arkistomyyrä